1-vuotias

Kuviolla täytti vuoden eilen, 1.4. Tänä vuonna some oli poikkeuksellisen täynnä aprillipiloja ja jostain syystä en halunnut puskea sinne sekaan mitään yhtään vakavampaa. En kuitenkaan osaa ”vaan” iloita menneestä vuodesta, vaan tää on tavallaan se kohta kun katson taaksepäin ja teen henkistä kirjanpitoa ensimmäisestä vuodesta.

 

Pysyn yleensä positiivisen puolella ja koen että negatiivisten asioiden vatvominen ei ainakaan auta asiaa, mutta eilen tunnelmat oli (kyllä muistakin syistä) vähän pakkasen puolella. Vaati vuorokauden harkita, voiko yritysblogiin tai yrityksen someen kirjata myös niitä negatiivisia tunteita ja vastaan tulleita haasteita. Toisaalta en halua herättää mielikuvaa siitä, että kalastelisin sääliä, mutta toisaalta olisin vuosi sitten halunnut itse lukea jonkun edes vähän rehellisen kirjoituksen siitä, mitä tää homma pitää sisällään.

 

Totta on se, että yrittäjyys antaa ihan hirveesti. Se antaa vapauden, se antaa rauhan ja se antaa mahdollisuuden tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa ja vieläpä niin kuin itse sen haluaa tehdä. Jos hyvin käy, se saattaa joskus antaa elannon. Mä oon saanut lisää ystäviä ja mä oon saanut laajennettua mun verkostoja, tavannut ihmisiä jotka tsemppaa ja ihmisiä, jotka haluaa markkinoida mun osaamista. Mä oon huomannut, kuinka suuri tukiverkko mulla on ja mä oon vuoden aikana vähintään joka toinen päivä ollut kiitollinen kaikista niistä avuista mitä olen saanut. Se voi olla jonkun julkaisun jakaminen, lasten hoito, kuunteleva korva tai tilaus mun kaupasta. Mä oon saanut tuntemattomilta ihania viestejä ja paljon positiivisia mielipiteitä mun tuotteista ja ajatuksesta niiden takana. Just kaikkea sitä, minkä takia aletaan yrittäjäksi vaikka samaan aikaan tiedostetaankin se toinenkin puoli.

 

Elannon saaminen yrittämällä ei ole ihan helppoa. Pitäis osata myydä itseään ja tuotteitaan ja olla välittämättä mahdollisesta negatiivisesta palautteesta. Koska tuotteita ihastelevien ihmisten määrä ei todellakaan korreloi ostettujen tuotteiden määrän kanssa ja kaikki maksaa, pitää tehdä paljon itse. Paljon muutakin kuin se perusduuni – esimerkkeinä vaikka verkkosivujen päivitys ja markkinointi. Asioita, jotka vie aikaa ja vaikka ne on tosi tärkeitä, niin ne tuntuu välillä ”turhilta”. Pitää olla ihan hirveen sitkee. Mulla oli niin kauheeta säätöä ja jatkuvaa suunnitelmien muuttoa jo ensimmäinen kuukausi, että sanoinkin silloin että moni ois jo lopettanut tässä kohtaa koko touhun. Sen jälkeen meno on ollut sekä ylä- että alamäkeä. Mä tein ihan alkumetreillä kriittisen virheen ja otin pankista lainaa liian vähän. Se tarkotti sitä, että jokainen euro piti laskea tarkalleen koska yhtään joustoa ei löytynyt. Paitsi että mä tein toisen virheen ja mulla meni useampi satanen aivan taivaan tuuliin. Oppirahoja.

 

Onni onnettomuudessa että samaan aikaan oppirahojen maksun kanssa alkoi ompelimon puoli vetämään. Ja kun sanon vetämään, tarkotan sitä että saan sieltä sen verran rahaa että saan jollain keinoilla vetkuttelemalla maksettua yrityksen kustannukset. Se, että saisin palkkaa tästä ilosta, on vielä hyvin kaukana tulevaisuudessa. Oon siis joutunut kestämään sen, että oon joutunut elämään miehen siivellä. Toki oon yrittänyt haalia muita töitä (kiitos maailmankaikkeudelle kaupan alan kokemuksesta!) satunnaisia vuoroja, mutta kun yhtälössä on mukana myös pari lasta joiden päiväkotiaika loppuu alkuiltapäivästä niin aikataulut ei useinkaan osu niin, että voisin ottaa töitä vastaan.

 

On päiviä, jolloin mä haluisin vaan mennä palkkatöihin. Saada joka kuukausi palkan niin, että voisin lopettaa murehtimisen. Vaikka en tykkää shoppailla, unelmoin toisinaan siitä että voisin käydä kaupassa ostamassa itselleni jotain. Jotain periaatteessa turhaa, kuten korvikset tai jonku kivan tunikan. Hengailla siellä mukavuusalueella kaiken suhteen. Voisin maksaa osuuteni kodin menoista ja käydä vaikka ulkona lounaalla miettimättä, mistä kohtaa se raha on pois. Tai käydä kampaajalla! Leikata lyhyet hiukset tietäen, että mä voin helposti käydä kampaajalla kerran kuussa sen jälkeen.

 

Koen semmosia sekunnin kestäviä katkeruuden hetkiä, kun joku valittaa siitä että hänellä ei ole yhtään rahaa, vaikka on edellisessä lauseessa kertonut ostaneensa just uudet kengät ja pari paitaa.

 

Onneks mun supervoimani on sinnikkyys. Ne sekunnin kestävät katkeruuden hetket ja yllä mainitut shoppailu-unelmat ajaa mua eteenpäin. Mulla on vuosi aikaa saada tää homma toimimaan niin, että mä saan tästä palkkaa. Ei niin, että selviän vaan niin että selviämisen jälkeen voin varata sen kampaamoajan. Vuosi.

 

Lopputulos tästä lienee, että mä oikeesti ymmärrän ihmisiä jotka lopettaa yrittäjyyden ihan alkumetreillä vaikka liikeidea, tuotteet tai palvelut olisi aivan hyviä. Tämä vaatii ihan kauheasti. Pitää olla sitkee. Ajatella laatikon ulkopuolelta. Valmistautua siihen, että asiakkaat ei löydä sua, valmistautua tekemään töitä. Puskea läpi sen harmaan kiven kerta toisensa jälkee. Pitää oppia ja opetella koko ajan lisää ja uskoa vaan ihan hirveesti itseensä.

 

Mulla on tatuointi, jossa lukee ’pystyt mihin vaan’. Silloin on pakko pystyä. Ei anneta periks.

 

Onnea, 1-vuotias Kuviollani. Oot vieny mun rahat ja ollu välillä muutenkin hankala, mutta oot tärkeä osa mua ja mun onnellisuuttani.

2019-04-02T10:01:03+00:00 2. huhtikuuta, 2019|Yleinen, Verkkokauppa, Ompelimo|0 kommenttia

Jätä kommentti